Olin koko peruskoulun ajan koulukiusattu. Ne muutamat tytöt sitä harrasti ja monesti saivat muita ulkopuolisiakin mukaan ilkkumaan. Minulle naurettiin, tavaroitani piiloteltiin ja hajotettiin, revittiin hiuksista, potkittiin..Lista on loputon. Ulkonäkö. Se oli ehkä se suurin pilkkauksen aihe. Mikään minussa ei heistä ollut hyvää. Myös vaatteitani arvosteltiin ja tietysti sitäkin, kun olin niin hiljainen. Olin koko ala-asteen laiha, mutta yläasteella murrosiässä hieman lihoin. Pidin silloin itseäni läskinä, mutta en sitä ollut. Ihan normaalipainossa mentiin ja vanhoja kuviani katsellessa näytän ihan laihalta. Ehkä muut olivat silti tikkuja, niin heihin verrattuna olin sitten se läski. Olisinko ollut 14v, kun ajattelin, että kuolisinpa pois, kun en jaksa enää. Kouluun ei ollut kiva mennä, kotona ei ollut kiva olla. Ei ollut mitään paikkaa minne mennä. Yhteishaussa hain pienen kylämme kouluun ja olisin päässytkin. Tuolloin kesällä tuli kuitenkin todella suuri ahdistus siitä, että haluanko edelleen jatkaa samaa, istua kiusaajien kanssa kolme vuotta lisää. En halunnut. Onneksi äitini soitteli tuona kesänä muihin kouluihin ja sai järkättyä minut muutaman sadan kilometrin päähän mukavalle alalle. Päätin tuolloin aloittaa elämäni alusta, kukaan ei tietänyt taustaani. Olikin huvittavaa, kun siellä minua pidettiin siistinä, kuuluin porukoihin ja olin pidetty. Ehkä kuitenkin aiemmin olikin ollut jotain kateellisuutta taustalla. Koulukiusaus jätti kuitenkin loppuelämän arvet. En ole enää hiljainen ja tutustun ihmisiin helpommin. En enää ajattele, että mitä muut minusta ajattelee. Koska eihän minun tarvitse, elän vain omaa elämääni. Kuitenkin välillä olen todella epävarma itsestäni. Esim. kesäisin en pysty lähtemään ihmisten ilmoille vaikka toppi päällä. Hyvin usein käytän t-paidankin päällä ohutta hupparia. Jotenkin suojaudun vaatteilla, ettei "läskit" näy. Vaikka iän tullen olen huomannut, että ehkä ihmiset kuitenkin enemmän katsoo sitä raskasta pukeutumista helteillä. Siinä sitten hikisenä miettii, että pitää esittää, ettei muka ole kuuma. Käyttäydyn varovaisesti ihmisten kanssa. Vain kotonani pystyn olemaan 100% minä. Pelkään usein epäonnistuvani, työssä, parisuhteessa, elämässä. Olen todella tarkka miten lapseni pukeutuvat. En halua heille samaa mitä itse koin. Lapsena se itsetunto rakennetaan. Olen saanut sisäistä iloa myös siitä, että nämä vanhat kiusaajani.. Kaksi on narkkareita, yksi vankilassa ja yksi muuten vain vaikuttaa pöpiltä, kun fb juttuja lukee. Heillä ei ole elämässä mitään pysyvää. Päihteet, irtosuhteet, työttömiä pätkätöissä.. Itsellä kuitenkin vakituinen työ, oma talo, perhe, vakaa parisuhde. Olen onnellinen siitä, että heille kävi noin. Minulla on kaikki se, mistä he puhuivat etten koskaan tulisi saamaan ja saavuttamaan. 

Oikeastihan en koskaan kyseistä ihmistä isäpuoleksi kutsunut. Hän oli minulle ja veljelleni vain "ukko". Äitini löysi siis lehden kirjoituspalstalta uuden miehen, jonka kanssa kirjoitteli tovin, ennenkuin tapasivat. Näin joskus itsekkin näitä kirjeitä, kun äitini niitä minulle näytti ja mies vaikutti lupaavalta. Oikeasti odotin semmoista mukavaa miestä elämäämme, joka pitäisi äidistä ja meistä huolta. Semmoista onnellista perhe elämää. Sellaista erilaista mitä isän kanssa oli. No, ei ollut. Tämä mies oli kirjoittanut, että on mm. erittäin lapsirakas. En tiedä minkä ikäisiä sitten tuolla lie tarkoittanutkaan. Hän eräänä kesäpäivänä tosiaan moottoripyörällään meille tuli ja jäi samantien viikoksi nurkkiimme. Jo toisena päivänä hän oli sitä mieltä, että olimme veljeni kanssa laittaneet sokeria hänen pyöränsä tankkiin, koska se ei lähtenyt käyntiin. Ei oltu. Hänestä huomasi heti, että vihasi meitä. Hän vihasi veljeäni, joka 19- vuotiaana vielä asui kotona. Ei voinut sietää myöskään meidän kyläralliamme, joten sabotoi autoamme. Kerran äitini soitti sukulais miehen, autokorjaajan paikalle, jolloin selvisi, että jotain auton johtoja oli katkottu. Tuolloin tajusimme, että se oli tuo ukko, joka yritti vain estää auton käyttöä. Alusta alkaen hän myös kutsui minua luuseriksi. Saatoin todella vain kävellä huoneestani jääkaapille, niin hän totesi, että "siinähän se luuseri menee". Olin itsekkin todella ujo ja hiljainen vieraita ihmisiä kohtaan, enkä koskaan ymmärtänyt mistä tuo kaikki viha kumpusi minua kohtaan. En jutellut hänelle koskaan juurikaan mitään, enkä edes tuolloin murrosiässä ollut mikään aikuisille haistatteleva nuori. Ehkä häntä kyrpi vain se, että oltiin olemassa. Hän ei koskaan ollut, eikä tulisi olemaan äidilleni ykkönen. Eräs aamu on jäänyt vahvasti mieleen. Olin lähdössä kouluun ja olin unohtanut maitotölkin ruokapöydälle kiireessä. Olin etsimässä eteisen kaapista lapasiani, kun tämä ukko tuli huutamaan tuosta maitotölkistä. Otti minua kiinni ja viskasi keittiönpöydän yli niin, että pöytäkin kaatui. Se sattui. Olin aivan järkyttynyt, eihän edes isäni ollut koskaan meihin lapsiin käynyt noin kiinni. Itku kurkussa lähdin kouluun, mustelmia nousi kuin sieniä sateella. Tuolloin en mennyt koulun jälkeen kotiin. Pystyin yli viikon olemaan putkeen eri kavereilla yötä. Menin kotiin vasta, kun ukko oli lähtenyt välillä käymään kotonaan. Sinä viikonloppu aamuna, kun hän tuli takaisin, heräsin siihen, että minua revittiin sängystä ylös. Hän viskasi minut yöpaidassa keskellä talvea pihalle ja laittoi oven lukkoon. Onneksi pihallamme oli vanha fiiatti, jossa aina ovet auki ja lampaantalja takapenkillä. Värjöttelin siellä siihen asti suojassa, kun äitini tuli kotiin. Äitini oli tämän miehen luona silloin, kun olin siinä kolarissa. Tulivat heti seuraavana päivänä siitä kotiin. Äitini olisi tullut silloin heti, mutta ukko ei ollut lähtenyt tuomaan. No tosiaan, tämän lapsirakkaan miehen ensimmäiset sanat olivat, että parempi olisi ollut jos olisin kuollut siinä kolarissa. Silloin äitini räjähti. Antoi tulla varmasti kaiken, mitä oli melkein pari vuotta sisällään pitänyt. Sen jälkeen ukko poistui elämästämme. Äitini päätti tuolloin, ettei enää yhtään miestä ota elämäänsä, kun valitsee aina niin huonosti. Ja se on pitänyt. En koskaan saanut sitä onnellista kokonaista perhettä. Mutta myöhemmin ymmärsin, että olemme olleet onnellisia näin, ei me ketään tarvittu ja kaivattu. Me kolme riitettiin. 

Isäni kuoli viikkoa aiemmin ennenkuin yläaste alkoi. Välittömästi minua alettiin kiusaamaan isättömäksi. Myös mustia vaatteitani arvosteltiin ja kuulin todella kauan, että vieläkö suren isääni. Olisi tehnyt mieli huutaa kaikille, että missään vaiheessa en surrut, satun vain pitämään mustasta. Kuudennen luokan lopulla omistin vielä pitkät takapuoleen yltävät hiukset. Takanani istuva kiusaaja laittoi aina pulpettinsa kiinni penkkiini,  jolloin hiukseni jäivät sinne väliin. Se oli syy, miksi yläasteelle mentäessä leikkasin hiukseni todella lyhyiksi. Olin kahdeksannella luokalla, kun viikonloppuihin alkoi kuulua alkoholi. Myös tupakointi tuli päivittäisiin kuvioihin. Äitini ne minulle osti. Toisaalta hyvä, koska oli turvallisempaa juoda omia pulloja, kuin muiden pulloista omia lantrinkeja, joista tiennyt mitä ne oli. Oltiin paljon veljen kanssa kahdestaan kotosalla, koska äitini oli löytänyt uuden miehen toisesta maakunnasta ja vietti siellä paljon aikaa. Vietin todella paljon aikaa veljeni ja hänen kavereidensa kanssa. Ystäväpiirini oli siis lähinnä miespainotteista. Muutama kaveri tyttökin oli, toinen yläasteelta löytynyt ystävä ja toinen vanha kaveri jo ala-aste ajoilta. 15-vuotiaana myös sain ensimmäisen poikaystävän. Suhde päättyi, kun hän oli mennyt sänkyyn tämän ala-asteelta tutun vanhan kaverin kanssa. Itsehän en petipuuhiin onneksi tuolloin vielä alkanut, vaikka siitä suututtiinkin. Oli siis hyvä, että nämä kaksi lähtivät elämästäni pois. Kummastakaan en enää koskaan kuullut. Myös veljeni ja hänen kaverinsa oli rankasti kiusattuja kylällämme ja sen huomasi kyllä. Meillä oli tapana ajella kylärinkiä ja viikonloppuihin mahtui kyllä aina äksöniä. Oli semmoinen porukka, joka heitteli meidän autoa pulloilla ja kaikella muulla roinalla. Muutaman kerran parkissa ollessamme automme katolla hypittiin. Yritettiin myös vetää autosta ulos ja kerran veljeni saikin turpaansa. Meitä myös seurattiin autolla ja yritettiin saada ajamaan ojaan. Tuo kaikki oli oikeasti todella pelottavaa. Silti me ei haluttu jäädä koskaan kotiin, vaan haluttiin ihmisten ilmoille. En koskaan saanut selville mikä oli se syy kaikkeen, miksei meistä pidetty. Yläasteen jälkeisenä kesänä jouduin sitten kolariin. Ajeltiin aina äitini autolla, veljelläni ei ollut vielä omaa autoa. Lähdettiin käymään meidän kotona ja koska olin aika humalassa jäin autoon odottamaan muita takaisin. Autoon tulikin yksi poika, joka oli kaveripoikani tyttöystävän veli ja käymässä tuolloin kylällämme. Hän hyppäsi rattiin, alaikäisenä, ajokortittomana ja humalassa. Lähti ajamaan ilman lupaa, minä siellä takapenkillä. Muistan nopeusmittarin näyttäneen yli 100km/h, kapella mutkaisella hiekkatiellä. Seuraavaksi muistan ison puun, itse törmäyksestä ei ole tietoa. Menetin kai tajuntani. Heräsin jossain vaiheessa ja tajusin olevani veren peitossa. Kuski oli lähtenyt lipettiin ja poliisit etsi häntä koko yön. Minut vietiin ambulanssilla päivystykseen, jossa päähäni tuli 10 tikkiä ja huuleni liimattiin paikoilleen. Arpi huulessa muistuttaa tuosta yöstä edelleen. Onneksi kuitenkin molemmat selvittiin suht vähällä. Auto meni lunastukseen, mutta se olikin vain peltiä.

Se oli syksyinen iltapäivä. Olin käynyt äitini kanssa kaupassa ostamassa herkkuja leffailtaa varten. Tarkoitus oli katsoa "pikkunaisia" elokuva, joka tuona iltana televisiosta tuli. Kirjahyllyssämme oli tuo kirja, muistan kuinka ihailin aina tuon kirjan kantta, mutta lukenut en sitä koskaan. Ehkä siksi halusin sen nähdä. Kaupasta kävellessämme ihmettelimme taivasta, kuinka oudon värinen se oli. Yhtään ei tuullut. Nenään tuoksui syksy. Isäni oli ostanut jokunen aika sitten traktorin ja teki puuhommia metsässämme. Muistan, että elokuvan alkuun oli aikaa tunnin verran, kun isäni äiti, huoritteleva mummoni, joka naapurissamme asui tuli ihmettelemään ovellemme, ettei ole kuullut tunteihin metsästä traktorin ääntä. Lähdimme äitini kanssa katsomaan mitä siellä tapahtuu. Olimme kävelleet n. 2 km tuttuja polkujamme, kun hieman hajaannuimme. Minä olin se, joka traktorin löysi. Siinä oli hassusti eturenkaat kohti taivasta ja isoa peräkärryä vasten. Kiersin sivulle ja tajusin, että traktori on kaatunut, isäni siinä traktorin ja peräkärryn välissä puristuneena katsoi suoraan minuun. Otsasta valui siististi verta. Olin tuolloin juuri täyttänyt 12 vuotta, isäni oli 44 vuotias. Äitini löysi minut sieltä ja illan jo pimetessä juoksimme soittamaan apua naapuriin, koska me emme puhelinta omistaneet ja ilmeisesti äitini shokissa ei halunnut mennä huolestuttamaan mummoa, olisihan hänellä puhelin ollut. Vielä tuolloin sanoin äidilleni, että mitä jos se vaan esittää kuollutta ja juoksee perään ja käy kiinni. Tuntui, että avun tulossa kesti todella kauan. Pelastusmiehillä kesti todella kauan saada isäni pois sieltä välistä ja olivat yrittäneet siellä metsässä vielä saada isääni henkiin heräämään, mutta eivät onnistuneet. Oli jo pimeää, kun sinkkiarkku tuli metsästä pois. Ikinä en itse jostain syystä tuohon metsään enää mennyt. Myöhemmin saimme tietää, että kuolinsyy oli rintalastan murtuminen. En tiedä, oliko tuo nopea kuolema vai oliko kuinka pitkään ehtinyt olla tajuissaan ja tuskissaan. Jos mietin isääni ja suljen silmäni, on tuo se näky, jonka näen. Kun löysin hänet sieltä. Pelkäsin pimeää, pelkäsin isääni. 

Joskus minulta kysytään, että mikä on parhain muistoni lapsuudesta. En tiedä onko minulla sellaista? Kaiken huonon kyllä muistan. Ehkä niitä huonoja oli niin paljon, että ne hyvät hetket unohtui, en tiedä. Vihasin lapsena jo viikonloppuja, vanhempieni välejä, elämääni. Muistan kuinka halusin kuolla pois. Veljeni oli hiljainen miellyttäjä, voisi jopa sanoa tietokone nörtiksi. Sulkeutui huoneeseensa kaikelta pahalta. Hänelle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko jossakin vaiheessa. Minä olin elämää täynnä, puolustauduin ja huusin mielipiteeni maailmalle ääneen. Isäni oli narsisti ja alkoholistiksi voisi sanoa, sen verran sitä olutta katosi kurkkuun viikonloppuisin, lomilla päivittäin arkenakin. Äitini oli vahvatahtoinen, mutta liian kiltti, liian hyväksyvä. Ei juurikaan juonut, ei varsinkaan lasten aikana. Isäni muuttui hirviöksi aina kun joi. Yleisesti lapsuuden viikonlopuista on jäänyt mieleen lähinnä pelko. Itseasiassa perjantaisin jo koulussa suretti, kun mietti mitä taas tapahtuu. Ennen ensimmäisen luokan alkuakin jo murehdin sitä, että kuinka äitini pärjää kotona, kun itse lähden kouluun.  Ei lapsen pitäisi joutua estämään isänsä lukuisia itsemurha yrityksiä, ei suojelemaan äitiään isältä, kun tämä yrittää kuristaa hengiltä tai heiluu puukon kanssa ja uhkaa tappaa. Ei juoksemaan paljain jaloin mummolaan karkuun keskellä yötä heppa kuvioidussa yöpaidassa, talvellakin. Tuntea jaloissa ne lasinsirpaleet, joita on sisällä ja ulkona, hajotettuja tauluja ja pulloja. Selvinpäin taas isän narsistisuus näkyi enemmän. Äidillä ei saanut olla yhtään ystävää, ystävien kirjeet luettiin ja tarvittaessa hävitettiin, mikäli niissä oli hänestä puhuttu "paskaa". Kaikkea kontrolloitiin. Se oli aika raskasta. Isäni piti huolta siitäkin, että saisin mahdollisimman paskan itsetunnon loppuelämäksi. Hänen äitinsä myös vihasi minua ja äitiäni. Oli mukavaa kun mummo huoritteli minua ja veljeni oli ainoa, jonka syntymäpäiväjuhliin ym tultiin. Perheemme oli aika vähävarainen ja rahasta tuli usein riitaa. Mielestäni meillä oli kyllä kaikkea mitä tarvittiin, ruokaakin riittävästi. Kun äitini olisi halunnut ulkomaille, oli vastaus aina, että millä rahalla. Reissattiin kuitenkin asuntovaunulla paljon ja mieleeni on syöpynyt nekin ryyppylomat. Lopuksi isäni työnsi koko vaunun järveen, niin luojan kiitos loppui nekin reissut. Laivoilla käytiin myös usein ja nekin oli yhtä helvettiä. Melkein aina isäni oli laivan putkassa yötä. Tunsin niin syvää vihaa isääni kohtaan, jotta todella usein toivoin hänen kuolevan pois. Koulussa olin se hiljaisin, kiusattu tyttö. Olin koulussa todella huono, en ymmärtänyt mistään aineesta oikein mitään. Jälkikäteen ajateltuna tukiopetukset olisivat olleet hyväksi, mutta en tiedä oliko niitä edes tuolloin vielä. Voisin myös sanoa olleeni joka vuosi melkeen puolet vuodesta poissa koulusta. Jäin aina kotiin, kun olin väsynyt illan/yön tappeluista tai jos isä oli humalassa. Löysin joskus vanhan reppuvihkoni ja melkein huvitti ne monta sivua, jolloin oli aina muka ollut kuumetta tai vatsakipua tai oksennustautia. Nykymaailmassa perheestämme olisi huolestuttu. Ja olisi ollut aiheellistakin. Kavereita minulla oli vain muutama on/off. Koulun ulkopuolella en juurikaan halunnut lähteä käymään missään, kun en tiennyt kotona olevaa tilannetta ja meille kun oli vieraiden tuonti kiellettyä. Parhain ystäväni oli naapurin poika, sopivan lyhyt matka kotiinkin. Muistan edelleen sen päivän, kun kysyin häntä yökylään, katsomaan piirrettyjä. Muistan myös sen, että ystävyytemme päättyi, kun hänen vanhempansa tulivat samana päivänä ilmoittamaan ovellemme, ettemme enää voi olla ystäviä, koska olin jo 10 vuotias, eikä tytön ja pojan ystävyys ollut enää sopivaa. Jäin aivan yksin. Äitini oli aina tukeni ja turvani. Äidistäni minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Nostan hattua ja arvostan.