Joskus minulta kysytään, että mikä on parhain muistoni lapsuudesta. En tiedä onko minulla sellaista? Kaiken huonon kyllä muistan. Ehkä niitä huonoja oli niin paljon, että ne hyvät hetket unohtui, en tiedä. Vihasin lapsena jo viikonloppuja, vanhempieni välejä, elämääni. Muistan kuinka halusin kuolla pois. Veljeni oli hiljainen miellyttäjä, voisi jopa sanoa tietokone nörtiksi. Sulkeutui huoneeseensa kaikelta pahalta. Hänelle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko jossakin vaiheessa. Minä olin elämää täynnä, puolustauduin ja huusin mielipiteeni maailmalle ääneen. Isäni oli narsisti ja alkoholistiksi voisi sanoa, sen verran sitä olutta katosi kurkkuun viikonloppuisin, lomilla päivittäin arkenakin. Äitini oli vahvatahtoinen, mutta liian kiltti, liian hyväksyvä. Ei juurikaan juonut, ei varsinkaan lasten aikana. Isäni muuttui hirviöksi aina kun joi. Yleisesti lapsuuden viikonlopuista on jäänyt mieleen lähinnä pelko. Itseasiassa perjantaisin jo koulussa suretti, kun mietti mitä taas tapahtuu. Ennen ensimmäisen luokan alkuakin jo murehdin sitä, että kuinka äitini pärjää kotona, kun itse lähden kouluun.  Ei lapsen pitäisi joutua estämään isänsä lukuisia itsemurha yrityksiä, ei suojelemaan äitiään isältä, kun tämä yrittää kuristaa hengiltä tai heiluu puukon kanssa ja uhkaa tappaa. Ei juoksemaan paljain jaloin mummolaan karkuun keskellä yötä heppa kuvioidussa yöpaidassa, talvellakin. Tuntea jaloissa ne lasinsirpaleet, joita on sisällä ja ulkona, hajotettuja tauluja ja pulloja. Selvinpäin taas isän narsistisuus näkyi enemmän. Äidillä ei saanut olla yhtään ystävää, ystävien kirjeet luettiin ja tarvittaessa hävitettiin, mikäli niissä oli hänestä puhuttu "paskaa". Kaikkea kontrolloitiin. Se oli aika raskasta. Isäni piti huolta siitäkin, että saisin mahdollisimman paskan itsetunnon loppuelämäksi. Hänen äitinsä myös vihasi minua ja äitiäni. Oli mukavaa kun mummo huoritteli minua ja veljeni oli ainoa, jonka syntymäpäiväjuhliin ym tultiin. Perheemme oli aika vähävarainen ja rahasta tuli usein riitaa. Mielestäni meillä oli kyllä kaikkea mitä tarvittiin, ruokaakin riittävästi. Kun äitini olisi halunnut ulkomaille, oli vastaus aina, että millä rahalla. Reissattiin kuitenkin asuntovaunulla paljon ja mieleeni on syöpynyt nekin ryyppylomat. Lopuksi isäni työnsi koko vaunun järveen, niin luojan kiitos loppui nekin reissut. Laivoilla käytiin myös usein ja nekin oli yhtä helvettiä. Melkein aina isäni oli laivan putkassa yötä. Tunsin niin syvää vihaa isääni kohtaan, jotta todella usein toivoin hänen kuolevan pois. Koulussa olin se hiljaisin, kiusattu tyttö. Olin koulussa todella huono, en ymmärtänyt mistään aineesta oikein mitään. Jälkikäteen ajateltuna tukiopetukset olisivat olleet hyväksi, mutta en tiedä oliko niitä edes tuolloin vielä. Voisin myös sanoa olleeni joka vuosi melkeen puolet vuodesta poissa koulusta. Jäin aina kotiin, kun olin väsynyt illan/yön tappeluista tai jos isä oli humalassa. Löysin joskus vanhan reppuvihkoni ja melkein huvitti ne monta sivua, jolloin oli aina muka ollut kuumetta tai vatsakipua tai oksennustautia. Nykymaailmassa perheestämme olisi huolestuttu. Ja olisi ollut aiheellistakin. Kavereita minulla oli vain muutama on/off. Koulun ulkopuolella en juurikaan halunnut lähteä käymään missään, kun en tiennyt kotona olevaa tilannetta ja meille kun oli vieraiden tuonti kiellettyä. Parhain ystäväni oli naapurin poika, sopivan lyhyt matka kotiinkin. Muistan edelleen sen päivän, kun kysyin häntä yökylään, katsomaan piirrettyjä. Muistan myös sen, että ystävyytemme päättyi, kun hänen vanhempansa tulivat samana päivänä ilmoittamaan ovellemme, ettemme enää voi olla ystäviä, koska olin jo 10 vuotias, eikä tytön ja pojan ystävyys ollut enää sopivaa. Jäin aivan yksin. Äitini oli aina tukeni ja turvani. Äidistäni minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Nostan hattua ja arvostan.